Verhot

Verhojen ostaminen on itselleni aina hankala paikka. Jotenkin tuntuu, että epäonnistun aina niitä hankkiessani. Joko kaupassa iskee tilapäinen mielenhäiriö ja ostan jotain ihan kammottavaa, tai ne ovat liian pitkät, tai liian tummat, tai ihan vaan liian tylsät (rumat). You name it.

Tällä kertaa päädyin Finlaysonin Töölö-verhoihin. En halunnut enää yksivärisiä verhoja, kuten edellisessä asunnossani. Halusin vähän elävämmät verhot, silläkin uhalla että päädyn jälleen ostamaan jotain aivan kammottavaa. Töölö-verhoissa on kivat värit ja kiva kuosi (printin on suunnitellut Suvi Kankkonen). Pohjaväri on valkoinen, joka on raikas ja tekee verhoista kevyemmät. Lisäksi pidän aina valkoisen, mustan ja harmaan yhdistelmästä, joten se oli plussaa myös. Sitten tulee vihreä. Viime vuosina, enemmän ja enemmän, olen tykästynyt vihreään väriin, mutta nämä verhot eivät ole kuitenkaan liian vihreät. Ne ovat sopivan vihreät. Mitä lie tuo sitten tarkoittaakaan. Lisäksi ne on Töölö-verhot. Ihan pelkästään nimensä takia ne oli pakko hankkia. Lopuksi mainittakkoon vielä, että verhot oli alennuksessa, jostain löytökorista ne löytyi. Mikäli oikein muistan, niin verhojen hinta oli 35 euroa. Ei siis paha tikki.

Mutta... palataan vielä epäonnistumisiin. Kuten aina, niin tämäkään kerta ei ollut poikkeus. Jos yleensä ostamani verhot ovat olleet puolimetriä ylipitkät, niin nämä on sitten 20 cm liian lyhyet. Tyhmähän olin, kun en mitannut, mutta ei edes käynyt mielessä, koska ne ovat olleet aina liian pitkät. Kaikkihan tietää, että jos verhot on liian lyhyet, niin ne on liian lyhyet, ja näyttää naurettavilta. Kuten alla olevasta kuvasta voi todeta, verhot katkeaa kesken. Tai ehkä se on vaan jotain propagandaa, jota on syötetty, että verhot pitää aina olla lattiarajaan asti. Oli miten oli, pakko myöntää, näyttävät tyhmiltä.

 

Vähän aikaa oli pakko harkita, että pitääkö nuo nyt sitten palauttaa takaisin. En olisi millään jaksanut.  Palauttaminen ajatuksena tuntui tosi raskaalta ja väsyttävältä. Ehkä en halunnut vain myöntää itselleni, että olin jälleen epäonnistunut. Ehkä.

Lopulta keksin että solmin verhot, jolloin katse ei enää kiinnity lattiaan, eikä haittaa verhojen pituus, kun katsojan katse on huijattu ylemmäs. Tämän kikan pitäisi toimia ainakin näennäisesti - silmänlumetta.

 

Seuraava ongelma oli, että millä solmin verhot. En halunnut rusetteja, koska tyylillisesti se ei ole minun juttu. Halusin vähän "äijämäisempää" ja jotain erilaista, jonkun hauskan yksityiskohdan. Pienen pähkäilyn jälkeen keksin kiinnittää verhot vanhoilla nahkarannekkeilla! Uusiokäyttöä parhaimmillaan, sanon minä! Olen hyvin ylpeä ideastani ja minusta se toimii. Tuo muutos teki muutenkin verhoista kotoisamman tuntuiset. 

 Alla vielä tarkempi kuva itse printistä.

Verhot olivat muuten ensimmäinen ostos tähän asuntoon.